1 Maskil (cantique) d'Asaph. Écoute ma loi, ô mon peuple! Prêtez l'oreille aux paroles de ma bouche.

2 J'ouvrirai ma bouche pour prononcer des discours sentencieux; je publierai les secrets des temps anciens,

3 Que nous avons entendus et connus, et que nos pères nous ont racontés.

4 Nous ne les cacherons point à leurs enfants; nous raconterons à la race future les louanges de l'Éternel, et sa force, et les merveilles qu'il a faites.

5 Il établit un témoignage en Jacob; il mit en Israël une loi, qu'il ordonna à nos pères de faire connaître à leurs enfants;

6 Afin que la génération suivante, les enfants à venir, la connaissent, et qu'en grandissant ils la racontent à leurs enfants;

7 Qu'ils placent en Dieu leur confiance, qu'ils n'oublient pas les oeuvres de Dieu, et qu'ils gardent ses commandements;

8 Et qu'ils ne soient pas, comme leurs pères, une génération rebelle et indocile, génération qui ne disposa point son cœur, et dont l'esprit ne fut pas fidèle à Dieu.

9 Les fils d'Éphraïm, armés et tirant de l'arc, ont tourné le dos au jour du combat.

10 Ils n'ont point gardé l'alliance de Dieu, et n'ont pas voulu marcher dans sa loi.

11 Ils ont mis en oubli ses exploits, et ses merveilles qu'il leur avait fait voir.

12 Il fit des prodiges devant leurs pères, au pays d'Égypte, aux champs de Tsoan.

13 Il fendit la mer et les fit passer; il dressa les eaux comme en un monceau;

14 Et il les conduisit, le jour par la nuée, et toute la nuit par la clarté du feu.

15 Il fendit les rochers au désert, et les abreuva comme à flots abondants.

16 De la pierre il fit sortir des ruisseaux; il fit descendre les eaux comme des rivières.

17 Mais ils continuèrent à pécher contre lui, se rebellant contre le Très-Haut dans le désert.

18 Ils tentèrent Dieu dans leur cœur, demandant des mets selon leur désir.

19 Ils parlèrent contre Dieu et dirent: Dieu pourrait-il dresser une table au désert?

20 Voici, il a frappé la roche, et des eaux ont coulé, et des torrents se sont répandus: pourra-t-il bien donner du pain, préparer de la chair à son peuple?

21 Aussi l'Éternel l'entendit et s'indigna; un feu s'alluma contre Jacob, et la colère s'éleva contre Israël;

22 Parce qu'ils n'avaient pas cru en Dieu, et ne s'étaient pas confiés en son salut.

23 Alors il commanda aux nuées en haut, et ouvrit les portes des cieux.

24 Il fit pleuvoir sur eux la manne pour nourriture, et leur donna le froment des cieux.

25 Chacun mangea le pain des puissants; il leur envoya des vivres à souhait.

26 Il fit lever le vent d'orient dans les cieux, et amena par sa force le vent du midi.

27 Il fit pleuvoir sur eux de la chair comme de la poussière, et des oiseaux ailés, comme le sable des mers.

28 Il les fit tomber au milieu de leur camp, et tout autour de leurs tentes.

29 Ils mangèrent et furent abondamment repus; il leur accorda ce qu'ils désiraient.

30 Ils n'en avaient pas perdu l'envie, les mets étaient encore dans leur bouche,

31 Que la colère de Dieu monta contre eux, qu'il tua leurs hommes forts, et abattit l'élite d'Israël.

32 Et pourtant ils péchèrent encore, et ne crurent point à ses merveilles.

33 Il consuma leurs jours par un souffle, et leurs années par un effroi soudain.

34 Quand il les tuait, ils s'enquéraient de lui, et se remettaient à chercher Dieu.

35 Ils se souvenaient que Dieu était leur rocher, et le Dieu Très-Haut leur rédempteur.

36 Mais ils faisaient beau semblant de leur bouche, et de leur langue ils lui mentaient.

37 Leur cœur n'était pas droit envers lui, et ils n'étaient pas fidèles à son alliance.

38 Mais lui, miséricordieux, pardonnait le crime et ne les détruisait pas; souvent il revint de sa colère, et n'éveilla pas toute sa fureur.

39 Et il se souvint qu'ils n'étaient que chair, un vent qui passe et ne revient pas.

40 Que de fois ils se rebellèrent contre lui au désert, et le contristèrent dans la solitude!

41 Ils recommencèrent à tenter Dieu et à provoquer le Saint d'Israël;

42 Ils ne se souvinrent plus de sa main, du jour où il les délivra de l'oppresseur,

43 Lorsqu'il manifesta ses prodiges en Égypte, et ses miracles dans les champs de Tsoan;

44 Qu'il changea leurs fleuves en sang, et ils n'en burent plus les ondes;

45 Qu'il envoya contre eux des insectes pour les dévorer et des grenouilles pour les infester;

46 Qu'il livra leur récolte aux vermisseaux, et leur travail aux sauterelles;

47 Qu'il tua leurs vignes par la grêle, et leurs sycomores par les frimas;

48 Qu'il livra leur bétail à la grêle, et leurs troupeaux à la foudre;

49 Qu'il envoya contre eux l'ardeur de son courroux, l'indignation, la colère, la détresse, déchaînant les messagers de malheur.

50 Il donna carrière à sa colère, et ne préserva point leur âme de la mort; il livra leur vie à la mortalité.

51 Il frappa dans l'Égypte tous les premiers-nés, les prémices de la force dans les tentes de Cham.

52 Il fit partir son peuple comme des brebis, et les conduisit par le désert comme un troupeau.

53 Il les mena en sûreté et sans crainte; mais la mer couvrit leurs ennemis.

54 Il les fit parvenir dans ses frontières saintes, à la montagne que sa droite a conquise.

55 Il chassa devant eux des nations; il les leur fit échoir en portions d'héritage, et logea les tribus d'Israël dans leurs tentes.

56 Mais ils tentèrent et irritèrent le Dieu Très-Haut, et ne gardèrent point ses témoignages.

57 Ils reculèrent et furent infidèles comme leurs pères; ils tournèrent comme un arc qui trompe.

58 Ils le provoquèrent par leurs hauts lieux, et l'émurent à jalousie par leurs idoles.

59 Dieu l'entendit et s'indigna; il prit Israël en aversion.

60 Il abandonna la demeure de Silo, la tente qu'il avait dressée parmi les hommes.

61 Il livra sa gloire à la captivité, et sa majesté aux mains de l'ennemi.

62 Il abandonna son peuple à l'épée, et s'indigna contre son héritage.

63 Le feu dévora ses jeunes hommes, et ses vierges ne furent point chantées.

64 Ses sacrificateurs tombèrent par l'épée, et ses veuves ne pleurèrent pas.

65 Alors le Seigneur s'éveilla comme un homme qui dort, comme un guerrier à qui le vin fait jeter des cris.

66 Il refoula ses adversaires; il les chargea d'un opprobre éternel.

67 Mais il rejeta la tente de Joseph, et ne choisit pas la tribu d'Éphraïm.

68 Il choisit la tribu de Juda, la montagne de Sion qu'il aime.

69 Il bâtit son sanctuaire comme les lieux très hauts, comme la terre qu'il a fondée pour toujours.

70 Il choisit David son serviteur, et le prit des parcs des brebis.

71 Il l'amena d'auprès de celles qui allaitent, pour paître Jacob, son peuple, et Israël, son héritage.

72 Alors David les fit paître suivant l'intégrité de son cœur, et les conduisit par la sagesse de ses mains.

1 Asafin virsi. Kuuntele, kansani, mitä opetan, tarkatkaa sanojani, te kaikki.

2 Minä aion esittää viisaiden mietteitä, tuon julki menneisyyden arvoituksia,

3 vanhoja asioita, joista olemme kuulleet, joista isämme ovat meille kertoneet.

4 Me emme salaa niitä lapsiltamme vaan kerromme tulevillekin polville Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt.

5 Hän sääti Jaakobille säädöksensä, hän antoi Israelille lakinsa ja käski meidän isiämme opettamaan ne lapsilleen,

6 jotta tulevakin polvi ne tuntisi, jotta vastedes syntyvätkin ne oppisivat ja kertoisivat omille lapsilleen.

7 Jumalaan heidän tulee turvautua, muistaa, mitä hän on tehnyt, ja noudattaa hänen käskyjään,

8 jotta eivät olisi kuin isänsä, nuo tottelemattomat ja uppiniskaiset, jotka häilyivät sinne tänne eivätkä pysyneet uskollisina Jumalalle.

9 [Efraimilaiset, varustetut jousimiehet, kääntyivät pakoon taistelun päivänä.]

10 He eivät pitäneet Jumalan liittoa, eivät taipuneet elämään hänen lakinsa mukaan.

11 He unohtivat hänen tekonsa, ihmeet, joita olivat saaneet nähdä.

12 Egyptin maassa, Soanin tasangolla, hän antoi isiemme kokea ihmeen.

13 Hän jakoi kahtia meren ja vei heidät sen poikki, hän jähmetti vedet muuriksi.

14 Hän antoi pilven johdattaa heitä päivisin ja tulen loisteen öisin.

15 Hän halkaisi kallioita autiomaassa, ja he saivat vettä, kuin syvyyden vesiä.

16 Hän antoi purojen puhjeta kalliosta, antoi vesien virrata.

17 Mutta yhä he tekivät syntiä, autiomaassa he kapinoivat Korkeinta vastaan.

18 Ehdoin tahdoin he koettelivat Jumalaa vaatimalla mielensä mukaista ruokaa.

21 Herra kuuli sen ja kiivastui: tuli leimahti keskellä Jaakobin leiriä. Hänen vihansa iski Israelin kansaan,

22 koska kansa ei uskonut Jumalaan eikä luottanut hänen apuunsa.

23 Mutta sitten hän antoi pilville käskyn ja avasi taivaan ovet,

24 ja mannaa satoi heidän ruoakseen, hän antoi heille taivaan viljaa.

25 Ihmiset söivät enkelten leipää, saivat ruokaa runsain määrin.

26 Hän päästi taivaasta irti itätuulen ja nostatti voimallaan tuulen etelästä.

27 Hän antoi sataa lihaa kuin tomua, taivaan lintuja kuin merten hiekkaa.

28 Hän pudotti ne heidän leiriinsä, heidän asumustensa ympärille,

29 ja he ahmivat itsensä täyteen -- hän antoi heille sitä, mitä he halusivat.

30 Mutta heidän himonsa ei sittenkään laantunut. Sen tähden he, ruoka vielä suussaan,

31 saivat kokea Herran vihan. Hän surmasi heidän parhaat miehensä, löi maahan Israelin nuoret soturit.

32 Silti he yhäti tekivät syntiä, eivät he uskoneet hänen ihmeisiinsä.

33 Sen tähden heidän päivänsä päättyivät arvaamatta, heidän vuotensa haihtuivat kuin henkäys.

34 Nyt, kun hän surmasi heitä, he alkoivat kysyä hänen mieltään, he kääntyivät ja etsivät Jumalaa.

35 He muistivat, kuka on heidän kallionsa, muistivat, että Korkein on heidän lunastajansa.

36 Mutta heidän sanoissaan piili petos, valhe oli heidän kielellään.

37 He eivät olleet vilpittömiä häntä kohtaan, eivät pysyneet uskollisina hänen liitossaan.

38 Mutta Jumala on laupias, ei hän tuhoa syntistä, vaan armahtaa. Kerta kerran jälkeen hän hillitsi vihansa eikä antanut kiivaudelleen valtaa.

39 Hän muisti, että he olivat vain ihmisiä, vain tuulen henkäys, joka häipyy eikä palaa.

40 Miten usein he autiomaassa nousivatkaan kapinaan, murehduttivat häntä erämaassa!

41 Yhä uudelleen he uhmasivat Israelin Pyhää, koettelivat Jumalan kärsivällisyyttä.

42 He eivät muistaneet hänen väkevää kättään, eivät päivää, jona hän vapautti heidät

43 ja teki tunnustekonsa Egyptissä, ihmeensä Soanin tasangolla.

44 Hän muutti vereksi Niilin ja kaikki sen kanavat, niin ettei niistä voinut juoda.

45 Hän lähetti paarmat puremaan egyptiläisiä, sammakot turmelemaan heiltä kaiken.

46 Hän antoi heidän satonsa heinäsirkoille, heidän työnsä hedelmät sirkkojen toukille.

47 Hän tuhosi rakeilla heidän viinitarhansa, rankkasateella heidän viikunapuunsa,

48 hän antoi tautien ahdistaa heidän karjaansa, ruton iskeä heidän laumoihinsa.

49 Hän päästi valloilleen vihansa hehkun, vimmansa, raivonsa ja kiivautensa, surmanenkeleiden suuren joukon.

50 Hän antoi vihansa purkautua, hän ei säästänyt heitä kuolemalta vaan jätti heidät ruton armoille.

51 Hän surmasi kaikki esikoiset Egyptistä, ensimmäisinä syntyneet Haamin majoista.

52 Mutta oman kansansa hän vei vapauteen. Autiomaassa hän kaitsi omiaan kuin paimen lampaita.

53 Hänen johdossaan he olivat turvassa, ei heidän tarvinnut pelätä mitään, mutta vihollisten joukon peitti meri.

54 Hän toi heidät pyhälle asuinsijalleen, vuorelle, jonka hän oli ottanut omakseen.

55 Hän karkotti vieraat kansat heidän tieltään ja jakoi heille arvalla perintömaat, antoi Israelin heimoille asumukset.

56 Mutta he kapinoivat Jumalaa vastaan, he koettelivat häntä, Korkeinta! He eivät noudattaneet hänen säädöksiään

57 vaan kääntyivät omille teilleen ja olivat uskottomia kuten isänsä, kelvottomia kuin löystynyt jousi.

58 He vihastuttivat hänet uhraamalla kukkuloilla, loukkasivat häntä jumaliensa kuvilla.

59 Jumala näki sen, ja hänen vihansa syttyi, hän hylkäsi Israelin kokonaan.

60 Hän hylkäsi asumuksensa, Silon pyhäkön, teltan, jonka oli asettanut ihmisten keskelle.

61 Hän antoi voimansa tunnuksen joutua saaliiksi, jätti pyhän arkkunsa vihollisen käsiin,

62 ja kansansa hän antoi miekan armoille, niin hän omiinsa vihastui.

63 Tuli nielaisi nuoret miehet, enää ei laulettu morsiamille,

64 papit kaatuivat vihollisen miekkaan, lesket eivät saaneet viettää valittajaisia.

65 Mutta Herra havahtui, niin kuin nukkuja havahtuu, niin kuin soturi herää viinin huuruista.

66 Hän ajoi kansansa viholliset pakosalle, tuotti heille ikuisen häpeän.

67 Herra hylkäsi Joosefin sukukunnan -- Efraimin heimoa hän ei valinnut,

68 vaan hän valitsi Juudan heimon ja Siionin, rakkaan vuorensa.

69 Sille hän rakensi pyhäkkönsä, korkean kuin taivaat, vankan kuin maa, jonka hän on perustanut ikiajoiksi.

70 Hän valitsi Daavidin, palvelijansa, otti hänet lammaslaitumilta,

71 toi lampaiden ja karitsojen keskeltä kaitsemaan omaa kansaansa Jaakobia, hallitsemaan omaa maataan Israelia.

72 Ja Daavid kaitsi sitä vilpittömin sydämin, johdatti sitä taitavin käsin.