1 Da tok Job til orde og sa:

2 Jeg har hørt meget som dette; I er plagsomme trøstere alle sammen.

3 Blir det aldri ende på de vindige ord? Eller hvad egger dig til å svare?

4 Også jeg kunde tale som I; om I var i mitt sted, kunde jeg sette ord sammen mot eder, og jeg kunde ryste på hodet over eder;

5 jeg kunde styrke eder med min munn*, og mine lebers medynk kunde stille eders smerte. / {* d.e. med tomme ord.}

6 Om jeg taler, stilles ikke min smerte, og lar jeg det være, hvad lindring får jeg da?

7 Ja, nu har han trettet mig ut; du har ødelagt hele mitt hus.

8 Og du grep mig fatt - det blev et vidne mot mig; min magerhet stod op imot mig, like i mitt åsyn vidnet den mot mig.

9 Hans vrede sønderrev mig og forfulgte mig; han skar tenner imot mig; som min motstander hvesset han sine øine mot mig.

10 De* spilet op sin munn mot mig, med hån slo de mine kinnben; alle slo de sig sammen mot mig. / {* mine fiender, JBS 16, 11.}

11 Gud gir mig i urettferdige folks vold og styrter mig i ugudelige menneskers hender.

12 Jeg levde i ro; da sønderbrøt han mig, han grep mig i nakken og sønderknuste mig, han satte mig op til skive for sig.

13 Hans skyttere kringsatte mig, han kløvde mine nyrer uten barmhjertighet; han øste ut min galle på jorden.

14 Han rev i mig rift på rift; han stormet mot mig som en kjempe.

15 Jeg har sydd sekk om min hud og stukket mitt horn i støvet*; / {* d.e. opgitt min makt og høihet.}

16 mitt ansikt er rødt av gråt, og over mine øielokk ligger det dødsskygge.

17 Og dog er det ingen urett i mine hender, og min bønn er ren.

18 Å jord, dekk ikke mitt blod*, og måtte det ikke være noget sted hvor mitt skrik stanser! / {* JES 26, 21. 1MO 4, 10.}

19 Selv nu har jeg mitt vidne i himmelen og i det høie en som kan stadfeste mine ord.

20 Stadig spotter mine venner mig; mot Gud skuer gråtende mitt øie,

21 at han må la mannen få rett i hans strid med Gud og menneskebarnet rett mot hans næste;

22 for få år vil det gå før jeg vandrer den vei som jeg ikke vender tilbake.

1 Job vastasi ja sanoi:

3 Eikö tule jo loppu tuulen pieksämisestä, vai mikä yllyttää sinua vastaamaan?

4 Voisinhan minä myös puhua niinkuin tekin, jos te olisitte minun sijassani; voisin sommitella sanoja teitä vastaan ja ilkkuen nyökytellä teille päätäni,

5 rohkaista teitä suullani ja tuottaa huojennusta huulteni lohduttelulla.

6 Jos puhun, ei tuskani helpota, ja jos lakkaan, lähteekö se sillä?

7 Mutta nyt hän on minut uuvuttanut. Sinä olet hävittänyt koko minun joukkoni

8 ja olet minut kukistanut-siitä muka tuli todistaja-ja raihnauteni nousi minua vastaan, syyttäen minua vasten silmiä.

9 Hänen vihansa raateli ja vainosi minua, hän kiristeli minulle hampaitansa. Viholliseni hiovat katseitaan minua vastaan,

10 he avaavat minulle kitansa ja lyövät häväisten minua poskille; kaikki he yhtyvät minua vastaan.

11 Jumala jättää minut poikaheittiöiden valtaan ja syöksee minut jumalattomain käsiin.

12 Minä elin rauhassa, mutta hän peljätti minut, hän tarttui minua niskaan ja murskasi minut. Hän asetti minut maalitaulukseen;

13 hänen nuolensa viuhuvat minun ympärilläni. Hän halkaisee munuaiseni säälimättä, vuodattaa maahan minun sappeni.

14 Hän murtaa minuun aukon toisensa jälkeen ja ryntää kimppuuni kuin soturi.

15 Minä ompelin säkin iholleni ja painoin sarveni tomuun.

16 Minun kasvoni punoittavat itkusta, ja silmäluomillani on pimeys,

17 vaikkei ole vääryyttä minun käsissäni ja vaikka minun rukoukseni on puhdas.

18 Maa, älä peitä minun vertani, ja minun huudollani älköön olko lepopaikkaa!

19 Katso, nytkin on minun todistajani taivaassa ja puolustajani korkeudessa.

20 Ystäväni pitävät minua pilkkanansa-Jumalaan minun silmäni kyynelöiden katsoo,

21 että hän hankkisi miehelle oikeuden Jumalaa vastaan ja ihmislapselle hänen lähimmäistään vastaan.