1 Man that is born of a woman is of few days, and full of trouble. 2 He cometh forth like a flower, and is cut down: he fleeth also as a shadow, and continueth not. 3 And dost thou open thine eyes upon such an one, and bringest me into judgment with thee? 4 Who can bring a clean thing out of an unclean? not one. 5 Seeing his days are determined, the number of his months are with thee, thou hast appointed his bounds that he cannot pass; 6 Turn from him, that he may rest, till he shall accomplish, as an hireling, his day.

7 For there is hope of a tree, if it be cut down, that it will sprout again, and that the tender branch thereof will not cease. 8 Though the root thereof wax old in the earth, and the stock thereof die in the ground; 9 Yet through the scent of water it will bud, and bring forth boughs like a plant. 10 But man dieth, and wasteth away: yea, man giveth up the ghost, and where is he? 11 As the waters fail from the sea, and the flood decayeth and drieth up: 12 So man lieth down, and riseth not: till the heavens be no more, they shall not awake, nor be raised out of their sleep. 13 O that thou wouldest hide me in the grave, that thou wouldest keep me secret, until thy wrath be past, that thou wouldest appoint me a set time, and remember me! 14 If a man die, shall he live again? all the days of my appointed time will I wait, till my change come. 15 Thou shalt call, and I will answer thee: thou wilt have a desire to the work of thine hands.

16 For now thou numberest my steps: dost thou not watch over my sin? 17 My transgression is sealed up in a bag, and thou sewest up mine iniquity. 18 And surely the mountain falling cometh to nought, and the rock is removed out of his place. 19 The waters wear the stones: thou washest away the things which grow out of the dust of the earth; and thou destroyest the hope of man. 20 Thou prevailest for ever against him, and he passeth: thou changest his countenance, and sendest him away. 21 His sons come to honour, and he knoweth it not; and they are brought low, but he perceiveth it not of them. 22 But his flesh upon him shall have pain, and his soul within him shall mourn.

1 Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta.

2 Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu, on kohta poissa, kuin varjo.

3 Ja tällaista olentoa sinun silmäsi vartioi, hänet sinä vaadit eteesi tuomiolle!

4 Voiko saastaisesta tulla puhdas? Ei koskaan!

5 Ihmisen elämä on laskettu tarkoin, lasketut ovat sen kuukaudet ja päivät. Sinä olet pannut hänelle rajan, jota hän ei voi ylittää.

6 Käännä siis katseesi hänestä pois, jätä hänet rauhaan, että hän saisi iloita kuin palkkalainen työpäivän päätyttyä.

7 Vaikka puu kaadetaan, sillä on yhä toivoa: sen kanto työntää versoja, niiden kasvu ei lopu.

8 Vaikka sen juuri vanhenee maassa, vaikka sen tyvi kuolee,

9 jo kostea henkäys saa sen taas työntämään vesaa ja versomaan kuin nuori taimi.

10 Toisin ihminen: hän riutuu ja kuolee. Kun hän on mennyt pois, missä hän on?

11 Meren vesi haihtuu, virta kuivuu, sen vedet häviävät.

12 Kun ihminen vaipuu lepoon, hän ei enää nouse, ei vaikka taivaat revähtäisivät auki. Ihminen ei herää unestaan.

13 Kunpa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit sinne, kunnes vihasi on asettunut, panisit määräajan ja muistaisit sitten minut!

14 Mutta voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut? Niin kauan kuin työvuoroni jatkuu, minä kuitenkin odotan, että raadanta päättyy.

15 Silloin sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin, sinä kaipaisit jälleen sitä, minkä oma kätesi on luonut.

16 Sinä tarkkaisit kyllä askeleitani mutta et pitäisi kirjaa synneistäni.

17 Pahat tekoni olisivat kukkarossasi sinetillä suljettuina, sinä peittäisit ne näkymättömiin.

18 Mutta niin kuin vuori vyöryy laaksoon kallioiden murtuessa,

19 niin kuin vesi jauhaa ja kuluttaa kivet ja rankkasade huuhtoo mukaansa maan, niin sinä murrat ihmisen toivon.

20 Sinä lannistat hänet ikiajoiksi. Hän lähtee täältä, hänen kasvonsa vääristyvät, kun sinä ajat hänet pois.

21 Ehkä hänen lapsensa saavat osakseen kunniaa -- hän ei siitä tiedä, ehkä he epäonnistuvat ja heidän käy huonosti -- hän ei siitäkään mitään tiedä.

22 Hänen ruumiinsa tuntee vain oman tuskansa. Hän tajuaa vain oman murheensa.