1 After this opened Job his mouth, and cursed his day. 2 And Job spake, and said, 3 Let the day perish wherein I was born, and the night in which it was said, There is a man child conceived. 4 Let that day be darkness; let not God regard it from above, neither let the light shine upon it. 5 Let darkness and the shadow of death stain it; let a cloud dwell upon it; let the blackness of the day terrify it. 6 As for that night, let darkness seize upon it; let it not be joined unto the days of the year, let it not come into the number of the months. 7 Lo, let that night be solitary, let no joyful voice come therein. 8 Let them curse it that curse the day, who are ready to raise up their mourning. 9 Let the stars of the twilight thereof be dark; let it look for light, but have none; neither let it see the dawning of the day: 10 Because it shut not up the doors of my mother’s womb, nor hid sorrow from mine eyes.

11 Why died I not from the womb? why did I not give up the ghost when I came out of the belly? 12 Why did the knees prevent me? or why the breasts that I should suck? 13 For now should I have lain still and been quiet, I should have slept: then had I been at rest, 14 With kings and counsellors of the earth, which built desolate places for themselves; 15 Or with princes that had gold, who filled their houses with silver: 16 Or as an hidden untimely birth I had not been; as infants which never saw light. 17 There the wicked cease from troubling; and there the weary be at rest. 18 There the prisoners rest together; they hear not the voice of the oppressor. 19 The small and great are there; and the servant is free from his master.

20 Wherefore is light given to him that is in misery, and life unto the bitter in soul; 21 Which long for death, but it cometh not; and dig for it more than for hid treasures; 22 Which rejoice exceedingly, and are glad, when they can find the grave? 23 Why is light given to a man whose way is hid, and whom God hath hedged in? 24 For my sighing cometh before I eat, and my roarings are poured out like the waters. 25 For the thing which I greatly feared is come upon me, and that which I was afraid of is come unto me. 26 I was not in safety, neither had I rest, neither was I quiet; yet trouble came.

1 Seitsemän päivän kuluttua Job avasi suunsa. Hän kirosi syntymänsä päivän

2 ja sanoi:

3 -- Kadotkoon jäljettömiin se päivä, jona synnyin, yö, joka tiesi kertoa: poika on siinnyt.

4 Haihtukoon pimeään se päivä, älköön Jumala taivaassaan muistako sitä, älköön aamun valo sitä koskettako.

5 Kuoleman varjo vieköön sen mukanaan, musta pilvi peittäköön sen, auringon pimentyminen säikyttäköön sen pois.

6 Nielköön synkkä pimeys sen yön, niin ettei sitä lasketa vuoden päiviin, että se katoaa kuukauden öiden kierrosta.

7 Hedelmätön olkoon se yö, ilosta tyhjä.

8 Sen päivän lävistäköön kirous, joka herättäisi itsensä Leviatanin.

9 Pimetkööt sen aamun tähdet, älköön se yö nähkö sarastuksen valoa, turhaan se odottakoon päivänkoiton katsetta.

10 Se päivä ja yö ei sulkenut edestäni kohdun porttia, ei kätkenyt silmiltäni tätä kärsimystä.

11 Miksi en syntynyt kuolleena, miksi en menehtynyt tultuani äidin kohdusta?

12 Miksi äitini polvet ottivat minut vastaan, miksi rinnat antoivat ravinnon?

13 Minä lepäisin haudassa aivan hiljaa, nukkuisin, minulla olisi rauha.

14 Minä lepäisin kuninkaiden ja mahtimiesten seurassa, noiden, jotka ovat jättäneet jälkeensä muistomerkkejä, mahtavia raunioita.

15 Minä lepäisin ruhtinaitten seurassa, noiden, joilla oli kultaa, jotka täyttivät palatsinsa hopealla.

16 Niin kuin kuollut sikiö olisin poissa, maahan kaivettu ja olematon, niin kuin lapsi, joka ei päivänvaloa nähnyt.

17 Siellä pahantekijöitten raivo lakkaa ja itsensä uuvuksiin raataneet saavat levon,

18 siellä pääsevät vangit vaivastaan, piiskurien huudot eivät enää heitä ahdista.

19 Yhtä ovat siellä pieni ja suuri, orja on herrastaan vapaa.

20 Miksi hän antaa elämän valon sille, jonka osa on kärsimys, miksi niille, joiden elämä on täynnä katkeruutta?

21 He odottavat kuolemaa, mutta se ei tule, he etsivät sitä enemmän kuin aarretta.

22 Kun kuolema heidät korjaa, he iloitsevat, heidän suurin riemunsa on hauta.

23 Miksi hän antaa elämän valon miehelle, joka on Jumalan saartama, jolta tie on kadonnut?

24 Minun leipääni on itku ja voihke, veden lailla virtaa minun valitukseni.

25 Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut.

26 Ei rauhaa, ei lepoa, ei tyventä hetkeksikään, yhä uudelleen tuska lyö ylitseni.