1 Nyt Job sanoi:
2 -- Kuinka kauan te aiotte ahdistaa minua, ruhjoa minua puheillanne?
3 Kerran toisensa jälkeen olette minua pilkanneet, te ette häpeä piinata minua.
4 Jos olisinkin rikkonut, minuahan se vain koskee.
5 Jos luulette, että voitte asettua yläpuolelleni, osoittakaa, että olen ansainnut tämän häpeän!
6 Ettekö te näe, että Jumala on tehnyt väärin minua kohtaan? Hän viritti minulle verkkonsa.
8 Jumala on pystyttänyt tielleni kivivallin, en pääse siitä yli, kaikki polkuni hän on peittänyt pimeään.
9 Hän on riistänyt minulta kunnian ja arvon, hän on temmannut päästäni seppeleen.
10 Joka puolelta hän minua raastaa, minä olen mennyttä, hän repäisee pois minun toivoni kuin puun maasta.
11 Hänen vihansa on syttynyt, hän pitää minua vihollisenaan.
12 Hänen joukkonsa tulevat yhtenä rintamana, joka puolelle ne rakentavat valleja, ne piirittävät minun majani.
13 Omat veljeni ovat jättäneet minut yksin, ystäväni ovat minusta vieraantuneet.
14 Läheiseni ja tuttavani pysyvät poissa, muukalaiset, jotka otin kattoni alle, ovat unohtaneet minut.
15 Orjattareni vieroksuvat minua, olen heille outo.
16 Kutsun palvelijaani, mutta häntä ei kuulu, ei vaikka minä pyytämällä pyydän.
18 Pahaiset kakaratkin minua halveksivat. Kun nousen seisomaan, he ovat heti ilkkumassa.
19 Oma ystäväpiirini inhoaa minua, nekin, joita minä rakastin, torjuvat minut.
20 Minä olen pelkkää luuta ja nahkaa, hampaani paljastuvat ikenien alta.
21 Säälikää minua, säälikää, te, jotka olette ystäviäni! Jumalan käsi on koskenut minuun.
22 Miksi tekin vainoatte minua, yhdessä Jumalan kanssa? Ettekö ole jo kylliksi minua kalvaneet?
23 Kunpa minun sanani kirjoitettaisiin muistiin, kunpa ne talletettaisiin kirjaan,
24 uurrettaisiin kallioon ikuisiksi ajoiksi taltalla hakaten, lyijyllä piirtäen!
25 Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.
26 Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan,
27 saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.
29 Pelätkää toki miekkaa! Tuollainen kovuus on synti, joka ansaitsee kuoleman. Muistakaa: on olemassa tuomari.
1 Então Jó respondeu:
2 Até quando afligireis a minha alma, e me atormentareis com palavras?
3 Já dez vezes me haveis humilhado; não vos envergonhais de me maltratardes?
4 Embora haja eu, na verdade, errado, comigo fica o meu erro.
5 Se deveras vos quereis engrandecer contra mim, e me incriminar pelo meu opróbrio,
6 sabei então que Deus é o que transtornou a minha causa, e com a sua rede me cercou.
7 Eis que clamo: Violência! mas não sou ouvido; grito: Socorro! mas não há justiça.
8 com muros fechou ele o meu caminho, de modo que não posso passar; e pôs trevas nas minhas veredas.
9 Da minha honra me despojou, e tirou-me da cabeça a coroa.
10 Quebrou-me de todos os lados, e eu me vou; arrancou a minha esperança, como a, uma árvore.
11 Acende contra mim a sua ira, e me considera como um de seus adversários.
12 Juntas as suas tropas avançam, levantam contra mim o seu caminho, e se acampam ao redor da minha tenda.
13 Ele pôs longe de mim os meus irmãos, e os que me conhecem tornaram-se estranhos para mim.
14 Os meus parentes se afastam, e os meus conhecidos se esquecem de, mim.
15 Os meus domésticos e as minhas servas me têm por estranho; vim a ser um estrangeiro aos seus olhos.
16 Chamo ao meu criado, e ele não me responde; tenho que suplicar-lhe com a minha boca.
17 O meu hálito é intolerável à minha mulher; sou repugnante aos filhos de minha mãe.
18 Até os pequeninos me desprezam; quando me levanto, falam contra mim.
19 Todos os meus amigos íntimos me abominam, e até os que eu amava se tornaram contra mim.
20 Os meus ossos se apegam à minha pele e à minha carne, e só escapei com a pele dos meus dentes.
21 Compadecei-vos de mim, amigos meus; compadecei-vos de mim; pois a mão de Deus me tocou.
22 Por que me perseguis assim como Deus, e da minha carne não vos fartais?
23 Oxalá que as minhas palavras fossem escritas! Oxalá que fossem gravadas num livro!
24 Que, com pena de ferro, e com chumbo, fossem para sempre esculpidas na rocha!
25 Pois eu sei que o meu Redentor vive, e que por fim se levantará sobre a terra.
26 E depois de consumida esta minha pele, então fora da minha carne verei a Deus;
27 vê-lo-ei ao meu lado, e os meus olhos o contemplarão, e não mais como adversário. O meu coração desfalece dentro de mim!
28 Se disserdes: Como o havemos de perseguir! e que a causa deste mal se acha em mim,
29 temei vós a espada; porque o furor traz os castigos da espada, para saberdes que há um juízo.