1 Job jatkoi vielä puhettaan ja sanoi:

2 -- Kunpa kaikki taas olisi niin kuin ennen, kun Jumala vielä piti minusta huolen!

3 Silloin hän antoi lamppunsa loistaa minulle ja minä sain kulkea pimeyden lävitse hänen valossaan.

4 Kunpa palaisi kukoistukseni aika, jolloin Jumala suojeli majaani

5 ja Kaikkivaltias viipyi minun luonani, aika, jolloin oma väkeni vielä oli ympärilläni!

6 Noina päivinä minä kahlasin kermassa ja kallio tihkui minulle noroina oliivien öljyä.

7 Kun menin kaupunginportille kokoukseen ja asetuin paikalleni aukion äärelle,

8 nuoret miehet väistyivät syrjään ja vanhukset nousivat seisomaan.

9 Kaupungin johtomiehet vaikenivat kesken puheen ja panivat käden suunsa eteen.

10 Ruhtinaatkin hiljenivät, kuin kieli olisi jäänyt kitalakeen kiinni.

11 Ken sanani kuuli, ylisti onneani, ken minut näki, vahvisti todeksi kaiken tämän:

12 Minä pelastin köyhän, joka pyysi apua, ja orvon, jota kukaan ei auttanut.

13 Epätoivoon vaipuneet siunasivat minua, lesken sydämessä minä herätin ilon.

14 Minä pukeuduin vanhurskauteen, oikeudentunto oli viittani ja päähineeni.

15 Olin sokealle silmä, rammalle sauva.

16 Köyhille minä olin isä ja tuntematonta autoin saamaan oikeutta.

17 Minä murskasin pahantekijän leuan ja tempasin saaliin hänen hampaistaan.

19 Minun juureni ovat vedelle avoimet, yön kaste viipyy minun oksillani.

21 Minun sanaani odotettiin, sitä kuunneltiin. Kun annoin neuvoja, muut olivat hiljaa.

22 Kun minä olin puhunut, kukaan ei enää sanonut mitään, minun sanani pisaroivat heidän ylleen.

23 He odottivat niitä kuin sadetta, ahmivat niitä kuin kevätsateen vihmaa.

24 Kun he menettivät toivonsa, minä hymyilin heille, ja minun valoisat kasvoni rohkaisivat heitä.

25 Minä valitsin heille tien, olin heidän johtajansa, minä olin heidän keskellään kuin kuningas sotajoukkonsa keskellä. Niin kuin hän lohduttaa surevia, niin minä lohdutin heitä.

1 E prosseguindo Jó no seu discurso, disse:

2 Ah! quem me dera ser como eu fui nos meses do passado, como nos dias em que Deus me guardava;

3 quando a sua lâmpada luzia sobre o minha cabeça, e eu com a sua luz caminhava através das trevas;

4 como era nos dias do meu vigor, quando o íntimo favor de Deus estava sobre a minha tenda;

5 quando o Todo-Poderoso ainda estava comigo, e os meus filhos em redor de mim;

6 quando os meus passos eram banhados em leite, e a rocha me deitava ribeiros de azeite!

7 Quando eu saía para a porta da cidade, e na praça preparava a minha cadeira,

8 os moços me viam e se escondiam, e os idosos se levantavam e se punham em pé;

9 os príncipes continham as suas palavras, e punham a mão sobre a sua boca;

10 a voz dos nobres emudecia, e a língua se lhes pegava ao paladar.

11 Pois, ouvindo-me algum ouvido, me tinha por bem-aventurado; e vendo-me algum olho, dava testemunho de mim;

12 porque eu livrava o miserável que clamava, e o órfão que não tinha quem o socorresse.

13 A bênção do que estava a perecer vinha sobre mim, e eu fazia rejubilar-se o coração da viúva.

14 vestia-me da retidão, e ela se vestia de mim; como manto e diadema era a minha justiça.

15 Fazia-me olhos para o cego, e pés para o coxo;

16 dos necessitados era pai, e a causa do que me era desconhecido examinava com diligência.

17 E quebrava os caninos do perverso, e arrancava-lhe a presa dentre os dentes.

18 Então dizia eu: No meu ninho expirarei, e multiplicarei os meus dias como a areia;

19 as minhas raízes se estendem até as águas, e o orvalho fica a noite toda sobre os meus ramos;

20 a minha honra se renova em mim, e o meu arco se revigora na minha mão.

21 A mim me ouviam e esperavam, e em silêncio atendiam ao meu conselho.

22 Depois de eu falar, nada replicavam, e minha palavra destilava sobre eles;

23 esperavam-me como à chuva; e abriam a sua boca como à chuva tardia.

24 Eu lhes sorria quando não tinham confiança; e não desprezavam a luz do meu rosto;

25 eu lhes escolhia o caminho, assentava-me como chefe, e habitava como rei entre as suas tropas, como aquele que consola os aflitos.