1 Nuo kolme miestä eivät nyt enää puhuneet Jobille mitään, koska Job piti itseään syyttömänä.

2 Mutta silloin suuttui Elihu. Elihu, Barakelin poika, kuului Ramin sukuun ja oli kotoisin Busista. Hän suuttui Jobille, koska Job katsoi, että hän, Job, oli oikeassa ja Jumala väärässä,

3 ja hän suuttui Jobin ystäviin, koska nämä eivät pystyneet vastaamaan Jobille, vaikka katsoivat, että Job oli väärässä.

4 Elihu oli odottanut ennen kuin ryhtyi puhumaan, koska toiset olivat häntä vanhempia.

5 Mutta kun hän näki, ettei kukaan noista kolmesta enää kyennyt vastaamaan Jobille mitään, hän suuttui.

6 Nyt busilainen Elihu, Barakelin poika, alkoi puhua ja sanoi: -- Vähät ovat minun elämäni päivät, kun vertaan teihin, vanhuksiin. Siksi minä arastelin ja pelkäsin lähteä kertomaan, mitä minä tiedän.

8 Mutta henki ihmisen tekee viisaaksi, Kaikkivaltiaan henkäys.

9 Ei ikä yksin tuo viisautta, eivät vanhatkaan aina tiedä, mikä on oikein.

10 Niinpä nyt sanon: kuulkaa minua, nyt on minun vuoroni kertoa, mitä minä tiedän.

11 Minä odotin, mitä te sanoisitte, ja kuuntelin tarkoin teidän viisaita puheitanne, kun te etsitte oikeita sanoja.

12 Tarkoin minä kuuntelin, mutta kukaan teistä ei pystynyt vastaamaan Jobille, kukaan ei osannut ojentaa häntä.

14 Minulle hän ei ole osoittanut sanojaan, enkä minä puolestani aio vastata hänelle sillä tavoin kuin te.

15 Nuo miehet ovat jääneet sanattomiksi, enää he eivät vastaa, sanat ovat kaikonneet heidän suustaan.

16 Pitäisikö minun vielä odottaa, että he puhuisivat, kun he vain seisovat tuossa sanomatta sanaakaan vastaan?

17 Ehkäpä nyt on minun vuoroni puhua ja sanoa suoraan, mitä minä tiedän.

18 Minä olen täynnä sanoja, henkeni kuohuu, olen pakahtua,

19 olen kuin ruukku, joka on täynnä nuorta viiniä, sisukseni ovat repeämäisillään kuin täpötäysi leili.

20 Minun on pakko puhua, että oloni kevenisi. Siispä avaan suuni ja sanon sanottavani.

21 En puhu kenenkään mieliksi, ketään en liehakoi,

22 en osaa niitä puheita. Jos sellaisiin ryhtyisin, Luojani kohta ottaisi minut pois.

1 E aqueles três homens cessaram de responder a Jó; porque era justo aos seus próprios olhos.

2 Então se acendeu a ira de Eliú, filho de Baraquel, o buzita, da família de Rão; acendeu-se a sua ira contra Jó, porque este se justificava a si mesmo, e não a Deus.

3 Também contra os seus três amigos se acendeu a sua ira, porque não tinham achado o que responder, e contudo tinham condenado a Jó.

4 Ora, Eliú havia esperado para falar a Jó, porque eles eram mais idosos do que ele.

5 Quando, pois, Eliú viu que não havia resposta na boca daqueles três homens, acendeu-se-lhe a ira.

6 Então respondeu Eliú, filho de Baraquel, o buzita, dizendo: Eu sou de pouca idade, e vós sois, idosos; arreceei-me e temi de vos declarar a minha opinião.

7 Dizia eu: Falem os dias, e a multidão dos anos ensine a sabedoria.

8 Há, porém, um espírito no homem, e o sopro do Todo-Poderoso o faz entendido.

9 Não são os velhos que são os sábios, nem os anciãos que entendem o que é reto.

10 Pelo que digo: Ouvi-me, e também eu declararei a minha opinião.

11 Eis que aguardei as vossas palavras, escutei as vossas considerações, enquanto buscáveis o que dizer.

12 Eu, pois, vos prestava toda a minha atenção, e eis que não houve entre vós quem convencesse a Jó, nem quem respondesse às suas palavras;

13 pelo que não digais: Achamos a sabedoria; Deus é que pode derrubá-lo, e não o homem.

14 Ora ele não dirigiu contra mim palavra alguma, nem lhe responderei com as vossas palavras.

15 Estão pasmados, não respondem mais; faltam-lhes as palavras.

16 Hei de eu esperar, porque eles não falam, porque já pararam, e não respondem mais?

17 Eu também darei a minha resposta; eu também declararei a minha opinião.

18 Pois estou cheio de palavras; o espírito dentro de mim me constrange.

19 Eis que o meu peito é como o mosto, sem respiradouro, como odres novos que estão para arrebentar.

20 Falarei, para que ache alívio; abrirei os meus lábios e responderei:

21 Que não faça eu acepção de pessoas, nem use de lisonjas para com o homem.

22 Porque não sei usar de lisonjas; do contrário, em breve me levaria o meu Criador.