2 (H39:3)Niin minä pidin suuni kiinni, olin mykkänä, minä vaikenin, mutta turhaan: tuskani vain yltyi.

3 (H39:3)Sydämeni oli kuin tulessa, huokaukseni olivat kuumat kuin liekki. Minun täytyi avata suuni ja puhua.

4 (H39:5)Herra, anna minun muistaa, että elämäni päättyy, että päivilleni on pantu määrä. Opeta minua ymmärtämään, kuinka katoavainen minä olen!

5 (H39:6)Vain kourallisen päiviä sinä annoit minulle, elämäni on sinun silmissäsi kuin ohikiitävä hetki. Vain tuulenhenkäys ovat ihmiset, kaikki tyynni. (sela)

6 (H39:7)Ihminen tulee ja menee, katoaa kuin varjo. Turhaan hän hyörii ja kokoaa omaisuutta, ei hän tiedä, kenen käsiin se joutuu.

7 (H39:8)Herra, onko minulla vielä toivoa? Kaikki on sinun varassasi.

8 (H39:9)Päästä minut kaikista synneistäni, älä anna minun joutua houkkien häväistäväksi.

9 (H39:10)Minä olen nyt vaiti, en avaa suutani, sillä sinulta tulee kaikki.

10 (H39:11)Ota vitsauksesi minun päältäni, en kestä enää kätesi iskuja.

11 (H39:12)Kun sinä kuritat ja rankaiset ihmistä hänen syntiensä vuoksi, sinä teet lopun hänen kukoistuksestaan, niin kuin koi tuhoaa vaatteen. Vain tuulenhenkäys ovat kaikki ihmiset! (sela)

12 (H39:13)Kuule rukoukseni, Herra, ota vastaan avunhuutoni. Älä ole kuuro minun itkulleni! Minä olen muukalainen, etsin sinulta turvaa, olen koditon niin kuin olivat isänikin.

13 (H39:14)Käännä pois syyttävä katseesi, jotta saisin jälleen iloita, ennen kuin menen pois eikä minua enää ole.

1 Disse eu: Guardarei os meus caminhos para não pecar com a minha língua; guardarei a minha boca com uma mordaça, enquanto o ímpio estiver diante de mim.

2 Com silêncio fiquei qual um mundo; calava-me mesmo acerca do bem; mas a minha dor se agravou.

3 Acendeu-se dentro de mim o meu coração; enquanto eu meditava acendeu-se o fogo; então com a minha língua, dizendo;

4 Faze-me conhecer, ó Senhor, o meu fim, e qual a medida dos meus dias, para que eu saiba quão frágil sou.

5 Eis que mediste os meus dias a palmos; o tempo da minha vida é como que nada diante de ti. Na verdade, todo homem, por mais firme que esteja, é totalmente vaidade.

6 Na verdade, todo homem anda qual uma sombra; na verdade, em vão se inquieta, amontoa riquezas, e não sabe quem as levará.

7 Agora, pois, Senhor, que espero eu? a minha esperança está em ti.

8 Livra-me de todas as minhas transgressões; não me faças o opróbrio do insensato.

9 Emudecido estou, não abro a minha boca; pois tu és que agiste,

10 Tira de sobre mim o teu flagelo; estou desfalecido pelo golpe da tua mão.

11 Quando com repreensões castigas o homem por causa da iniquidade, destróis, como traça, o que ele tem de precioso; na verdade todo homem é vaidade.

12 Ouve, Senhor, a minha oração, e inclina os teus ouvidos ao meu clamor; não te cales perante as minhas lágrimas, porque sou para contigo como um estranho, um peregrino como todos os meus pais.

13 Desvia de mim o teu olhar, para que eu tome alento, antes que me vá e não exista mais.