1 Asafin virsi. Kuuntele, kansani, mitä opetan, tarkatkaa sanojani, te kaikki.

2 Minä aion esittää viisaiden mietteitä, tuon julki menneisyyden arvoituksia,

3 vanhoja asioita, joista olemme kuulleet, joista isämme ovat meille kertoneet.

4 Me emme salaa niitä lapsiltamme vaan kerromme tulevillekin polville Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt.

5 Hän sääti Jaakobille säädöksensä, hän antoi Israelille lakinsa ja käski meidän isiämme opettamaan ne lapsilleen,

6 jotta tulevakin polvi ne tuntisi, jotta vastedes syntyvätkin ne oppisivat ja kertoisivat omille lapsilleen.

7 Jumalaan heidän tulee turvautua, muistaa, mitä hän on tehnyt, ja noudattaa hänen käskyjään,

8 jotta eivät olisi kuin isänsä, nuo tottelemattomat ja uppiniskaiset, jotka häilyivät sinne tänne eivätkä pysyneet uskollisina Jumalalle.

9 [Efraimilaiset, varustetut jousimiehet, kääntyivät pakoon taistelun päivänä.]

10 He eivät pitäneet Jumalan liittoa, eivät taipuneet elämään hänen lakinsa mukaan.

11 He unohtivat hänen tekonsa, ihmeet, joita olivat saaneet nähdä.

12 Egyptin maassa, Soanin tasangolla, hän antoi isiemme kokea ihmeen.

13 Hän jakoi kahtia meren ja vei heidät sen poikki, hän jähmetti vedet muuriksi.

14 Hän antoi pilven johdattaa heitä päivisin ja tulen loisteen öisin.

15 Hän halkaisi kallioita autiomaassa, ja he saivat vettä, kuin syvyyden vesiä.

16 Hän antoi purojen puhjeta kalliosta, antoi vesien virrata.

17 Mutta yhä he tekivät syntiä, autiomaassa he kapinoivat Korkeinta vastaan.

18 Ehdoin tahdoin he koettelivat Jumalaa vaatimalla mielensä mukaista ruokaa.

21 Herra kuuli sen ja kiivastui: tuli leimahti keskellä Jaakobin leiriä. Hänen vihansa iski Israelin kansaan,

22 koska kansa ei uskonut Jumalaan eikä luottanut hänen apuunsa.

23 Mutta sitten hän antoi pilville käskyn ja avasi taivaan ovet,

24 ja mannaa satoi heidän ruoakseen, hän antoi heille taivaan viljaa.

25 Ihmiset söivät enkelten leipää, saivat ruokaa runsain määrin.

26 Hän päästi taivaasta irti itätuulen ja nostatti voimallaan tuulen etelästä.

27 Hän antoi sataa lihaa kuin tomua, taivaan lintuja kuin merten hiekkaa.

28 Hän pudotti ne heidän leiriinsä, heidän asumustensa ympärille,

29 ja he ahmivat itsensä täyteen -- hän antoi heille sitä, mitä he halusivat.

30 Mutta heidän himonsa ei sittenkään laantunut. Sen tähden he, ruoka vielä suussaan,

31 saivat kokea Herran vihan. Hän surmasi heidän parhaat miehensä, löi maahan Israelin nuoret soturit.

32 Silti he yhäti tekivät syntiä, eivät he uskoneet hänen ihmeisiinsä.

33 Sen tähden heidän päivänsä päättyivät arvaamatta, heidän vuotensa haihtuivat kuin henkäys.

34 Nyt, kun hän surmasi heitä, he alkoivat kysyä hänen mieltään, he kääntyivät ja etsivät Jumalaa.

35 He muistivat, kuka on heidän kallionsa, muistivat, että Korkein on heidän lunastajansa.

36 Mutta heidän sanoissaan piili petos, valhe oli heidän kielellään.

37 He eivät olleet vilpittömiä häntä kohtaan, eivät pysyneet uskollisina hänen liitossaan.

38 Mutta Jumala on laupias, ei hän tuhoa syntistä, vaan armahtaa. Kerta kerran jälkeen hän hillitsi vihansa eikä antanut kiivaudelleen valtaa.

39 Hän muisti, että he olivat vain ihmisiä, vain tuulen henkäys, joka häipyy eikä palaa.

40 Miten usein he autiomaassa nousivatkaan kapinaan, murehduttivat häntä erämaassa!

41 Yhä uudelleen he uhmasivat Israelin Pyhää, koettelivat Jumalan kärsivällisyyttä.

42 He eivät muistaneet hänen väkevää kättään, eivät päivää, jona hän vapautti heidät

43 ja teki tunnustekonsa Egyptissä, ihmeensä Soanin tasangolla.

44 Hän muutti vereksi Niilin ja kaikki sen kanavat, niin ettei niistä voinut juoda.

45 Hän lähetti paarmat puremaan egyptiläisiä, sammakot turmelemaan heiltä kaiken.

46 Hän antoi heidän satonsa heinäsirkoille, heidän työnsä hedelmät sirkkojen toukille.

47 Hän tuhosi rakeilla heidän viinitarhansa, rankkasateella heidän viikunapuunsa,

48 hän antoi tautien ahdistaa heidän karjaansa, ruton iskeä heidän laumoihinsa.

49 Hän päästi valloilleen vihansa hehkun, vimmansa, raivonsa ja kiivautensa, surmanenkeleiden suuren joukon.

50 Hän antoi vihansa purkautua, hän ei säästänyt heitä kuolemalta vaan jätti heidät ruton armoille.

51 Hän surmasi kaikki esikoiset Egyptistä, ensimmäisinä syntyneet Haamin majoista.

52 Mutta oman kansansa hän vei vapauteen. Autiomaassa hän kaitsi omiaan kuin paimen lampaita.

53 Hänen johdossaan he olivat turvassa, ei heidän tarvinnut pelätä mitään, mutta vihollisten joukon peitti meri.

54 Hän toi heidät pyhälle asuinsijalleen, vuorelle, jonka hän oli ottanut omakseen.

55 Hän karkotti vieraat kansat heidän tieltään ja jakoi heille arvalla perintömaat, antoi Israelin heimoille asumukset.

56 Mutta he kapinoivat Jumalaa vastaan, he koettelivat häntä, Korkeinta! He eivät noudattaneet hänen säädöksiään

57 vaan kääntyivät omille teilleen ja olivat uskottomia kuten isänsä, kelvottomia kuin löystynyt jousi.

58 He vihastuttivat hänet uhraamalla kukkuloilla, loukkasivat häntä jumaliensa kuvilla.

59 Jumala näki sen, ja hänen vihansa syttyi, hän hylkäsi Israelin kokonaan.

60 Hän hylkäsi asumuksensa, Silon pyhäkön, teltan, jonka oli asettanut ihmisten keskelle.

61 Hän antoi voimansa tunnuksen joutua saaliiksi, jätti pyhän arkkunsa vihollisen käsiin,

62 ja kansansa hän antoi miekan armoille, niin hän omiinsa vihastui.

63 Tuli nielaisi nuoret miehet, enää ei laulettu morsiamille,

64 papit kaatuivat vihollisen miekkaan, lesket eivät saaneet viettää valittajaisia.

65 Mutta Herra havahtui, niin kuin nukkuja havahtuu, niin kuin soturi herää viinin huuruista.

66 Hän ajoi kansansa viholliset pakosalle, tuotti heille ikuisen häpeän.

67 Herra hylkäsi Joosefin sukukunnan -- Efraimin heimoa hän ei valinnut,

68 vaan hän valitsi Juudan heimon ja Siionin, rakkaan vuorensa.

69 Sille hän rakensi pyhäkkönsä, korkean kuin taivaat, vankan kuin maa, jonka hän on perustanut ikiajoiksi.

70 Hän valitsi Daavidin, palvelijansa, otti hänet lammaslaitumilta,

71 toi lampaiden ja karitsojen keskeltä kaitsemaan omaa kansaansa Jaakobia, hallitsemaan omaa maataan Israelia.

72 Ja Daavid kaitsi sitä vilpittömin sydämin, johdatti sitä taitavin käsin.

1 En læresalme av Asaf. Lytt, mitt folk, til min lære, bøi eders ører til min munns ord!

2 Jeg vil oplate min munn med tankesprog, jeg vil la utstrømme gåtefulle ord fra fordums tid.

3 Det vi har hørt og vet, og det våre fedre har fortalt oss,

4 det vil vi ikke dølge for deres barn, men for den kommende slekt fortelle Herrens pris og hans styrke og de undergjerninger som han har gjort.

5 Han har reist et vidnesbyrd i Jakob og satt en lov i Israel, som han bød våre fedre å kunngjøre sine barn,

6 forat den kommende slekt, de barn som skulde fødes, kunde kjenne dem, kunde stå frem og fortelle dem for sine barn

7 og sette sitt håp til Gud og ikke glemme Guds gjerninger, men holde hans bud

8 og ikke være som deres fedre, en opsetsig og gjenstridig slekt, en slekt som ikke gjorde sitt hjerte fast, og hvis ånd ikke var trofast mot Gud.

9 Efra'ims barn, de rustede bueskyttere, vendte om på stridens dag.

10 De holdt ikke Guds pakt og vilde ikke vandre i hans lov,

11 og de glemte hans store gjerninger og de under som han hadde latt dem se.

12 For deres fedres øine hadde han gjort under i Egyptens land, på Soans mark*. / {* 4MO 13, 22.}

13 Han kløvde havet og lot dem gå gjennem det og lot vannet stå som en dynge.

14 Og han ledet dem ved skyen om dagen og hele natten ved ildens lys.

15 Han kløvde klipper i ørkenen og gav dem å drikke som av store vanndyp.

16 Og han lot bekker gå ut av klippen og vann flyte ned som strømmer.

17 Men de blev ennu ved å synde mot ham, å være gjenstridige mot den Høieste i ørkenen.

18 Og de fristet Gud i sitt hjerte, så de krevde mat efter sin lyst.

19 Og de talte mot Gud, de sa: Kan vel Gud dekke bord i ørkenen?

20 Se, han har slått klippen så det fløt ut vann, og bekker strømmet over; mon han også kan gi brød, eller kan han komme med kjøtt til sitt folk?

21 Derfor, da Herren hørte det, harmedes han, og ild optendtes mot Jakob, og vrede reiste sig mot Israel,

22 fordi de ikke trodde på Gud og ikke stolte på hans frelse.

23 Og han gav skyene der oppe befaling og åpnet himmelens porter.

24 Og han lot manna regne over dem til føde og gav dem himmelkorn.

25 Englebrød* åt enhver; han sendte dem næring til mette. / {* d.e. brød fra englenes bolig, himmelbrød.}

26 Han lot østenvinden fare ut i himmelen og førte sønnenvinden frem ved sin styrke.

27 Og han lot kjøtt regne ned over dem som støv og vingede fugler som havets sand,

28 og han lot dem falle ned midt i deres leir, rundt omkring deres boliger.

29 Og de åt og blev såre mette, og det de lystet efter, gav han dem.

30 De hadde ennu ikke latt fare det de lystet efter, ennu var deres mat i deres munn,

31 da reiste Guds vrede sig mot dem, og han herjet blandt deres kraftfulle menn, og Israels unge menn slo han ned.

32 Med alt dette syndet de enda og trodde ikke på hans undergjerninger.

33 Derfor lot han deres dager svinne bort i tomhet og deres år i forskrekkelse.

34 Når han herjet blandt dem, da spurte de efter ham og vendte om og søkte Gud

35 og kom i hu at Gud var deres klippe, og den høieste Gud deres gjenløser.

36 Men de smigret for ham med sin munn og løi for ham med sin tunge.

37 Og deres hjerte hang ikke fast ved ham, og de var ikke tro mot hans pakt.

38 Men han, han er miskunnelig, han tilgir misgjerning og forderver ikke; mange ganger lot han sin vrede vende om og lot ikke all sin harme bryte frem.

39 Og han kom i hu at de var kjød, et åndepust som farer avsted og ikke kommer tilbake.

40 Hvor titt var de ikke gjenstridige mot ham i ørkenen, gjorde ham sorg på de øde steder!

41 Og de fristet Gud på ny og krenket Israels Hellige.

42 De kom ikke hans hånd i hu den dag han forløste dem fra fienden,

43 han som gjorde sine tegn i Egypten og sine under på Soans mark.

44 Han gjorde deres elver til blod, og sine rinnende vann kunde de ikke drikke.

45 Han sendte imot dem fluesvermer som fortærte dem, og frosk som fordervet dem.

46 Og han gav gnageren* deres grøde og gresshoppen deres høst. / {* d.e. gresshoppen.}

47 Han slo deres vintrær ned med hagl og deres morbærtrær med haglstener.

48 Og han overgav deres fe til haglet og deres hjorder til ildsluer.

49 Han slapp sin brennende vrede løs mot dem, harme og forbitrelse og trengsel, en sending av ulykkes-bud.

50 Han brøt vei for sin vrede, sparte ikke deres sjel for døden, overgav deres liv til pesten.

51 Og han slo alle førstefødte i Egypten, styrkens førstegrøde i Kams telter.

52 Og han lot sitt folk bryte op som en fåreflokk og førte dem som en hjord i ørkenen.

53 Og han ledet dem tryggelig, og de fryktet ikke, men havet skjulte deres fiender.

54 Og han førte dem til sitt hellige landemerke, til det berg hans høire hånd hadde vunnet.

55 Og han drev hedningene ut for deres åsyn og lot deres land tilfalle dem som arvedel og lot Israels stammer bo i deres telter.

56 Men de fristet Gud, den Høieste, og var gjenstridige mot ham, og de aktet ikke på hans vidnesbyrd.

57 De vek av og var troløse, som deres fedre, de vendte om, likesom en bue som svikter.

58 Og de vakte hans harme med sine offerhauger og gjorde ham nidkjær med sine utskårne billeder.

59 Gud hørte det og blev vred, og han blev såre kjed av Israel.

60 Og han forlot sin bolig i Silo, det telt han hadde opslått blandt menneskene.

61 Og han overgav sin styrke til fangenskap og sin herlighet i fiendens hånd.

62 Og han overgav sitt folk til sverdet og harmedes på sin arv.

63 Ild fortærte dets unge menn, og dets jomfruer fikk ingen brudesang.

64 Dets prester falt for sverdet, og dets enker holdt ikke klagemål*. / {* nemlig over sine døde.}

65 Da våknet Herren som en sovende, som en helt som jubler av vin.

66 Og han slo sine motstandere tilbake, påførte dem en evig skam.

67 Og han forkastet Josefs telt og utvalgte ikke Efra'ims stamme,

68 men han utvalgte Juda stamme, Sions berg som han elsket.

69 Og han bygget sin helligdom lik høie fjell, lik jorden, som han har grunnfestet for evig tid.

70 Og han utvalgte David, sin tjener, og tok ham fra fårehegnene;

71 fra de melkende får som han gikk bakefter, hentet han ham til å vokte Jakob, sitt folk, og Israel, sin arv.

72 Og han voktet dem efter sitt hjertes opriktighet og ledet dem med sin forstandige hånd.