1 Nyt Job sanoi:

2 -- Enpä kuule näitä puheita ensimmäistä kertaa! Parhaatkin lohduttajat -- tehän vain lisäätte tuskaa.

3 Joko lopetit, vai vieläkö piekset tuulta? Mikä panee sinut aina sanomaan vastaan?

4 Tokihan minäkin osaisin puhua juuri noin. Jos te olisitte minun asemassani, kuinka taitavasti puhuisinkaan teille! Osaa ottaen nyökyttelisin teidän onnettomuudellenne.

5 Minä rohkaisisin teitä kauniilla sanoilla. Minä lohduttaisin teitä huulteni puheilla.

6 Jos minä puhun, ei tuska hellitä. Jos pysyn vaiti, se ei minua jätä.

7 Jumala, sinä olet ajanut minut uuvuksiin. Olet tuhonnut ihmiset, joiden keskellä elin.

8 Sinä tartuit minuun tiukasti: minun sairauteni nousi syyttämään, se todistaa minua vastaan.

9 Raivoissaan se käy kimppuuni ja raatelee minua, se kiristelee minulle hampaitaan. Viholliseni lävistävät minut katseensa terällä.

10 Suu ammollaan he tuijottavat minua, pilkkaavat, lyövät poskelle, yhtenä joukkona he käyvät minun kimppuuni.

11 Jumala jätti minut raakalaisten armoille, hän työnsi minut roistojen saaliiksi.

12 Kun elin rauhassa, hän tarttui minua niskasta, ravisteli minua, ruhjoi ja rusikoi ja nosti sitten nuoliensa maalitauluksi.

13 Hänen nuolensa osuivat joka puolelle ruumistani, säälimättä hän lävisti munuaiseni ja vuodatti sappeni maahan.

14 Hän löi minuun haavan toisensa jälkeen, hän syöksyi kimppuuni kuin soturi.

15 Karkeasta kankaasta tein suruvaatteen, puin sen paljaalle iholleni. Olen painanut kasvoni maahan.

16 Kyynelet polttavat poskiani, kuoleman varjo pimentää silmäni,

17 vaikka käsiäni ei tahraa väkivalta ja vaikka rukoukseni on vilpitön.

18 Älä peitä minun vertani, maa! Älä tukahduta sen kostonhuutoa.

19 Minulla on taivaassa todistaja, hän on minun puolustajani korkeudessa.

20 Ystäviltäni saan osakseni vain pilkkaa, mutta minun silmieni kyynelet kohoavat Jumalan eteen.

21 Kunpa olisikin joku, joka ratkaisisi ihmisen ja Jumalan välillä! Ratkaisisi, niin kuin asiat ratkaistaan ihmisten kesken.

22 Vähät vuoteni ovat jo kuluneet. Aivan pian minä lähden tielle, jolta ei ole paluuta.

1 Allora Giobbe rispose e disse:

2 "Di cose come codeste, ne ho udite tante! Siete tutti dei consolatori molesti!

3 Non ci sarà egli una fine alle parole vane? Che cosa ti provoca a rispondere?

4 Anch’io potrei parlare come voi, se voi foste al posto mio; potrei mettere assieme delle parole contro a voi e su di voi scrollare il capo;

5 potrei farvi coraggio con la bocca; e il conforto delle mie labbra vi calmerebbe.

6 Se parlo, il mio dolore non ne sarà lenito; e se cesso di parlare, che sollievo ne avrò?

7 Ora, purtroppo, Dio m’ha ridotto senza forze, ha desolato tutta la mia casa;

8 m’ha coperto di grinze e questo testimonia contro a me, la mia magrezza si leva ad accusarmi in faccia.

9 La sua ira mi lacera, mi perseguita, digrigna i denti contro di me. Il mio nemico aguzza gli occhi su di me.

10 Apron larga contro a me la bocca, mi percuoton per obbrobrio le guance, si metton tutt’insieme a darmi addosso.

11 Iddio mi dà in balìa degli empi, mi getta in mano dei malvagi.

12 Vivevo in pace, ed egli m’ha scosso con violenza, m’ha preso per la nuca, m’ha frantumato, m’ha posto per suo bersaglio.

13 I suoi arcieri mi circondano, egli mi trafigge i reni senza pietà, sparge a terra il mio fiele.

14 Apre sopra di me breccia su breccia, mi corre addosso come un guerriero.

15 Mi son cucito un cilicio sulla pelle, ho prostrato la mia fronte nella polvere.

16 Il mio viso è rosso di pianto, e sulle mie palpebre si stende l’ombra di morte.

17 Eppure, le mie mani non commisero mai violenza, e la mia preghiera fu sempre pura.

18 O terra, non coprire il mio sangue, e non vi sia luogo ove si fermi il mio grido!

19 Già fin d’ora, ecco, il mio Testimonio è in cielo, il mio Garante è nei luoghi altissimi.

20 Gli amici mi deridono, ma a Dio si volgon piangenti gli occhi miei;

21 sostenga egli le ragioni dell’uomo presso Dio, le ragioni del figliuol d’uomo contro i suoi compagni!

22 Poiché, pochi anni ancora, e me ne andrò per una via senza ritorno.