1 Nyt Job sanoi:

2 -- Kuinka kauan te aiotte ahdistaa minua, ruhjoa minua puheillanne?

3 Kerran toisensa jälkeen olette minua pilkanneet, te ette häpeä piinata minua.

4 Jos olisinkin rikkonut, minuahan se vain koskee.

5 Jos luulette, että voitte asettua yläpuolelleni, osoittakaa, että olen ansainnut tämän häpeän!

6 Ettekö te näe, että Jumala on tehnyt väärin minua kohtaan? Hän viritti minulle verkkonsa.

8 Jumala on pystyttänyt tielleni kivivallin, en pääse siitä yli, kaikki polkuni hän on peittänyt pimeään.

9 Hän on riistänyt minulta kunnian ja arvon, hän on temmannut päästäni seppeleen.

10 Joka puolelta hän minua raastaa, minä olen mennyttä, hän repäisee pois minun toivoni kuin puun maasta.

11 Hänen vihansa on syttynyt, hän pitää minua vihollisenaan.

12 Hänen joukkonsa tulevat yhtenä rintamana, joka puolelle ne rakentavat valleja, ne piirittävät minun majani.

13 Omat veljeni ovat jättäneet minut yksin, ystäväni ovat minusta vieraantuneet.

14 Läheiseni ja tuttavani pysyvät poissa, muukalaiset, jotka otin kattoni alle, ovat unohtaneet minut.

15 Orjattareni vieroksuvat minua, olen heille outo.

16 Kutsun palvelijaani, mutta häntä ei kuulu, ei vaikka minä pyytämällä pyydän.

18 Pahaiset kakaratkin minua halveksivat. Kun nousen seisomaan, he ovat heti ilkkumassa.

19 Oma ystäväpiirini inhoaa minua, nekin, joita minä rakastin, torjuvat minut.

20 Minä olen pelkkää luuta ja nahkaa, hampaani paljastuvat ikenien alta.

21 Säälikää minua, säälikää, te, jotka olette ystäviäni! Jumalan käsi on koskenut minuun.

22 Miksi tekin vainoatte minua, yhdessä Jumalan kanssa? Ettekö ole jo kylliksi minua kalvaneet?

23 Kunpa minun sanani kirjoitettaisiin muistiin, kunpa ne talletettaisiin kirjaan,

24 uurrettaisiin kallioon ikuisiksi ajoiksi taltalla hakaten, lyijyllä piirtäen!

25 Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.

26 Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan,

27 saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.

29 Pelätkää toki miekkaa! Tuollainen kovuus on synti, joka ansaitsee kuoleman. Muistakaa: on olemassa tuomari.

1 Allora Giobbe rispose e disse:

2 "Fino a quando affliggerete l’anima mia e mi tormenterete coi vostri discorsi?

3 Son già dieci volte che m’insultate, e non vi vergognate di malmenarmi.

4 Dato pure ch’io abbia errato, il mio errore concerne me solo.

5 Ma se proprio volete insuperbire contro di me e rimproverarmi la vergogna in cui mi trovo,

6 allora sappiatelo: chi m’ha fatto torto e m’ha avvolto nelle sue reti è Dio.

7 Ecco, io grido: "Violenza!" e nessuno risponde; imploro aiuto, ma non c’è giustizia!

8 Dio m’ha sbarrato la via e non posso passare, ha coperto di tenebre il mio cammino.

9 M’ha spogliato della mia gloria, m’ha tolto dal capo la corona.

10 M’ha demolito a brano a brano, e io me ne vo! ha sradicata come un albero la mia speranza.

11 Ha acceso l’ira sua contro di me, e m’ha considerato come suo nemico.

12 Le sue schiere son venute tutte insieme, si sono spianata la via fino a me, han posto il campo intorno alla mia tenda.

13 Egli ha allontanato da me i miei fratelli, i miei conoscenti si son del tutto alienati da me.

14 M’hanno abbandonato i miei parenti, gl’intimi miei m’hanno dimenticato.

15 I miei domestici e le mie serve mi trattan da straniero; agli occhi loro io sono un estraneo.

16 Chiamo il mio servo, e non risponde, devo supplicarlo con la mia bocca.

17 Il mio fiato ripugna alla mia moglie, faccio pietà a chi nacque dal seno di mia madre.

18 Perfino i bimbi mi sprezzano; se cerco d’alzarmi mi scherniscono.

19 Tutti gli amici più stretti m’hanno in orrore, e quelli che amavo mi si son vòlti contro.

20 Le mie ossa stanno attaccate alla mia pelle, alla mia carne, non m’è rimasto che la pelle de’ denti.

21 Pietà, pietà di me, voi, miei amici! ché la man di Dio m’ha colpito.

22 Perché perseguitarmi come fa Dio? Perché non siete mai sazi della mia carne?

23 Oh se le mie parole fossero scritte! se fossero consegnate in un libro!

24 se con lo scalpello di ferro e col piombo fossero incise nella roccia per sempre!…

25 Ma io so che il mio Vindice vive, e che alla fine si leverà sulla polvere.

26 E quando, dopo la mia pelle, sarà distrutto questo corpo, senza la mia carne, vedrò Iddio.

27 Io lo vedrò a me favorevole; lo contempleranno gli occhi miei, non quelli d’un altro… il cuore, dalla brama, mi si strugge in seno!

28 Se voi dite: Come lo perseguiteremo, come troveremo in lui la causa prima dei suoi mali?

29 Temete per voi stessi la spada, ché furiosi sono i castighi della spada affinché sappiate che v’è una giustizia".