1 Nyt Job sanoi:

2 -- Enpä kuule näitä puheita ensimmäistä kertaa! Parhaatkin lohduttajat -- tehän vain lisäätte tuskaa.

3 Joko lopetit, vai vieläkö piekset tuulta? Mikä panee sinut aina sanomaan vastaan?

4 Tokihan minäkin osaisin puhua juuri noin. Jos te olisitte minun asemassani, kuinka taitavasti puhuisinkaan teille! Osaa ottaen nyökyttelisin teidän onnettomuudellenne.

5 Minä rohkaisisin teitä kauniilla sanoilla. Minä lohduttaisin teitä huulteni puheilla.

6 Jos minä puhun, ei tuska hellitä. Jos pysyn vaiti, se ei minua jätä.

7 Jumala, sinä olet ajanut minut uuvuksiin. Olet tuhonnut ihmiset, joiden keskellä elin.

8 Sinä tartuit minuun tiukasti: minun sairauteni nousi syyttämään, se todistaa minua vastaan.

9 Raivoissaan se käy kimppuuni ja raatelee minua, se kiristelee minulle hampaitaan. Viholliseni lävistävät minut katseensa terällä.

10 Suu ammollaan he tuijottavat minua, pilkkaavat, lyövät poskelle, yhtenä joukkona he käyvät minun kimppuuni.

11 Jumala jätti minut raakalaisten armoille, hän työnsi minut roistojen saaliiksi.

12 Kun elin rauhassa, hän tarttui minua niskasta, ravisteli minua, ruhjoi ja rusikoi ja nosti sitten nuoliensa maalitauluksi.

13 Hänen nuolensa osuivat joka puolelle ruumistani, säälimättä hän lävisti munuaiseni ja vuodatti sappeni maahan.

14 Hän löi minuun haavan toisensa jälkeen, hän syöksyi kimppuuni kuin soturi.

15 Karkeasta kankaasta tein suruvaatteen, puin sen paljaalle iholleni. Olen painanut kasvoni maahan.

16 Kyynelet polttavat poskiani, kuoleman varjo pimentää silmäni,

17 vaikka käsiäni ei tahraa väkivalta ja vaikka rukoukseni on vilpitön.

18 Älä peitä minun vertani, maa! Älä tukahduta sen kostonhuutoa.

19 Minulla on taivaassa todistaja, hän on minun puolustajani korkeudessa.

20 Ystäviltäni saan osakseni vain pilkkaa, mutta minun silmieni kyynelet kohoavat Jumalan eteen.

21 Kunpa olisikin joku, joka ratkaisisi ihmisen ja Jumalan välillä! Ratkaisisi, niin kuin asiat ratkaistaan ihmisten kesken.

22 Vähät vuoteni ovat jo kuluneet. Aivan pian minä lähden tielle, jolta ei ole paluuta.

1 Then Job answered,

2 "I have heard many such things.

You are all miserable comforters!

3 Shall vain words have an end?

Or what provokes you that you answer?

4 I also could speak as you do.

If your soul were in my soul’s place,

I could join words together against you,

and shake my head at you,

5 but I would strengthen you with my mouth.

The solace of my lips would relieve you.

6 "Though I speak, my grief is not subsided.

Though I forbear, what am I eased?

7 But now, God, you have surely worn me out.

You have made all my company desolate.

8 You have shriveled me up. This is a witness against me.

My leanness rises up against me.

It testifies to my face.

9 He has torn me in his wrath and persecuted me.

He has gnashed on me with his teeth.

My adversary sharpens his eyes on me.

10 They have gaped on me with their mouth.

They have struck me on the cheek reproachfully.

They gather themselves together against me.

11 God delivers me to the ungodly,

and casts me into the hands of the wicked.

12 I was at ease, and he broke me apart.

Yes, he has taken me by the neck, and dashed me to pieces.

He has also set me up for his target.

13 His archers surround me.

He splits my kidneys apart, and does not spare.

He pours out my bile on the ground.

14 He breaks me with breach on breach.

He runs at me like a giant.

15 I have sewed sackcloth on my skin,

and have thrust my horn in the dust.

16 My face is red with weeping.

Deep darkness is on my eyelids,

17 although there is no violence in my hands,

and my prayer is pure.

18 "Earth, don’t cover my blood.

Let my cry have no place to rest.

19 Even now, behold, my witness is in heaven.

He who vouches for me is on high.

20 My friends scoff at me.

My eyes pour out tears to God,

21 that he would maintain the right of a man with God,

of a son of man with his neighbor!

22 For when a few years have come,

I will go the way of no return.