1 Ja nyt he nauravat minulle, miehet, minua nuoremmat -- nuo, joiden isiä en pitänyt minään, en kelvollisina edes paimenkoirieni pariin!

2 Mitä hyötyä heistä olisi minulle? He ovat jo menettäneet voimansa,

3 he riutuvat puutteessa ja ankarassa nälässä, kaluavat kuivia varpuja autiossa maassa.

4 He keräävät pensaikosta suolaheinää, heidän leipänään ovat kinsterin juuret.

5 Ihmisten parista heidät on ajettu pois, niin kuin varasta heitä seuraavat vihaiset huudot.

6 He asuvat rotkojen rinteillä maakuopissa ja kallionkoloissa.

7 Piikkipensaiden keskellä he ulvovat, karhiaisten alle he sulloutuvat yhteen.

8 He ovat nimetöntä hylkyjoukkoa, piiskaniskuin heidät on karkotettu maasta.

9 Ja nuo ovat tehneet minusta pilkkalaulun! Heidän keskuudessaan minusta on tullut sananparsi.

10 He inhoavat minua, pysyttelevät minusta kaukana, sumeilematta he sylkevät minua päin kasvoja.

11 Jumala on katkaissut minun jouseni jänteen, hän on lannistanut minut. Siksi ei mikään heitä pidättele, kun he näkevät minut.

12 Nuo käärmeensikiöt hyökkäävät kimppuuni, he lyövät jalat altani. Minun tuhokseni pystytetään rynnäkkövalleja.

13 He ovat katkaisseet minulta pakotien. Halukkaasti, apua pyytämättä he ajavat minua perikatoon.

14 He tulevat kuin muurin leveästä murtumasta, he vyöryvät kohti ja tuovat tuhon.

15 Kauhu saa minut valtaansa, taivaan tuuliin katoaa arvoni ja kunniani, ja minun toivoni häipyy tyhjiin kuin pilvi.

16 Ja nyt, onnettomuudet tarttuvat minuun ja elämä valuu minusta pois.

17 Yön tullen tuska poraa luuni minusta irti, kipu nakertaa minua, se ei koskaan nuku.

18 Vaatteeni kiristyvät ympärilleni, paitani kiertyy kuristamaan minua.

19 Jumala on heittänyt minut maahan, ja minä olen kuin tomua ja tuhkaa.

20 Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa, minä seison sinun edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua.

21 Olet muuttunut julmaksi minua kohtaan, rajusti sinun kätesi minua ravistelee.

22 Sinä nostat minut ratsaille tuulen selkään ja paiskaat alas, lyöt pirstoiksi.

23 Minä tiedän, että sinä viet minut kuoleman käsiin, paikkaan, mihin päätyy kaikki mikä elää.

24 Eikö raunioihin hautautunut kurkota kättään, eikö onnettomuuden uhri huuda apua?

25 Enkö minä itkenyt yhdessä kovaosaisten kanssa? Enkö minä surrut köyhien osaa?

26 Hyvää minä odotin, mutta paha tuli, odotin valoa, mutta tuli pimeys.

27 Sisälläni kuohuu, sydämeni ei rauhoitu, sillä jokainen päivä tuo vain tuskaa.

28 Suruvaatteessa minä kuljen, aurinkoa ei näy. Ihmisten keskeltä minä kohottaudun ja anelen apua.

29 Sakaalit ovat minun veljiäni, minun kumppaneitani kamelikurjet!

30 Minun ihoni mustuu ja lohkeilee, luitani korventaa kuumeen polte.

31 Murhetta soi minun harppuni, minun huiluni itkun ääniä.

1 "But now those who are younger than I have me in derision,

whose fathers I considered unworthy to put with my sheep dogs.

2 Of what use is the strength of their hands to me,

men in whom ripe age has perished?

3 They are gaunt from lack and famine.

They gnaw the dry ground, in the gloom of waste and desolation.

4 They pluck salt herbs by the bushes.

The roots of the broom tree are their food.

5 They are driven out from among men.

They cry after them as after a thief,

6 so that they live in frightful valleys,

and in holes of the earth and of the rocks.

7 They bray among the bushes.

They are gathered together under the nettles.

8 They are children of fools, yes, children of wicked men.

They were flogged out of the land.

9 "Now I have become their song.

Yes, I am a byword to them.

10 They abhor me, they stand aloof from me,

and don’t hesitate to spit in my face.

11 For he has untied his cord, and afflicted me;

and they have thrown off restraint before me.

12 On my right hand rise the rabble.

They thrust aside my feet.

They cast their ways of destruction up against me.

13 They mar my path.

They promote my destruction

without anyone’s help.

14 As through a wide breach they come.

They roll themselves in amid the ruin.

15 Terrors have turned on me.

They chase my honor as the wind.

My welfare has passed away as a cloud.

16 "Now my soul is poured out within me.

Days of affliction have taken hold of me.

17 In the night season my bones are pierced in me,

and the pains that gnaw me take no rest.

18 My garment is disfigured by great force.

It binds me about as the collar of my tunic.

19 He has cast me into the mire.

I have become like dust and ashes.

20 I cry to you, and you do not answer me.

I stand up, and you gaze at me.

21 You have turned to be cruel to me.

With the might of your hand you persecute me.

22 You lift me up to the wind, and drive me with it.

You dissolve me in the storm.

23 For I know that you will bring me to death,

to the house appointed for all living.

24 "However doesn’t one stretch out a hand in his fall?

Or in his calamity therefore cry for help?

25 Didn’t I weep for him who was in trouble?

Wasn’t my soul grieved for the needy?

26 When I looked for good, then evil came.

When I waited for light, darkness came.

27 My heart is troubled, and doesn’t rest.

Days of affliction have come on me.

28 I go mourning without the sun.

I stand up in the assembly, and cry for help.

29 I am a brother to jackals,

and a companion to ostriches.

30 My skin grows black and peels from me.

My bones are burned with heat.

31 Therefore my harp has turned to mourning,

and my pipe into the voice of those who weep.