1 (H39:4) Tiedätkö sinä vuorikauristen poikimisajat, valvotko peurojen synnytyskipuja?

2 (H39:5) Lasketko, milloin niiden kuukaudet täyttyvät, ja tiedätkö ajan, milloin ne poikivat?

3 (H39:6) Ne painautuvat maahan, saavat ilmoille sikiönsä ja vapautuvat synnytystuskistaan.

4 (H39:7) Niiden vasikat vahvistuvat, kasvavat kedolla; ne lähtevät tiehensä eivätkä enää palaja.

5 (H39:8) Kuka on laskenut villiaasin vapaaksi, kuka irroittanut metsäaasin siteet,

6 (H39:9) sen, jolle minä annoin aavikon asunnoksi ja suola-aron asuinsijaksi?

7 (H39:10) Se nauraa kaupungin kohinalle, ajajan huutoa se ei kuule;

8 (H39:11) se tähystelee vuorilta laiduntansa ja etsii kaikkea vihantaa.

9 (H39:12) Taipuuko villihärkä sinua palvelemaan, ja yöpyykö se sinun seimesi ääreen?

10 (H39:13) Voitko ohjaksilla pakottaa villihärän vaolle, tahi äestääkö se laaksonpohjia sinua seuraten?

11 (H39:14) Voitko siihen luottaa, siksi että sen voima on suuri, voitko jättää sen haltuun työsi hedelmät?

12 (H39:15) Voitko uskoa, että se palajaa ja kokoaa viljasi sinun puimatantereellesi?

13 (H39:16) Kamelikurjen siipi lepattaa iloisesti, mutta asuuko sen sulissa ja höyhenissä haikaran hellyys?

14 (H39:17) Se jättää munansa maahan, hiekalle helteen haudottaviksi.

15 (H39:18) Ei se ajattele, että jalka voi ne särkeä ja metsän eläimet polkea ne rikki.

16 (H39:19) Se on tyly poikasilleen, niinkuin ne eivät olisikaan sen omia; hukkaan menee sen vaiva, mutta ei se sitä pelkää.

17 (H39:20) Sillä Jumala on jättänyt sen viisautta vaille ja tehnyt sen ymmärryksestä osattomaksi.

18 (H39:21) Kun se kiitää ilmaa piesten, nauraa se hevoselle ja ratsumiehelle.

19 (H39:22) Sinäkö annat hevoselle voiman, puetat sen kaulan liehuvalla harjalla?

20 (H39:23) Sinäkö panet sen hyppimään kuin heinäsirkan? Sen uljas korskunta on peljättävä.

21 (H39:24) Se kuopii lakeutta ja iloitsee, lähtee voimalla asevarustuksia vastaan.

22 (H39:25) Se nauraa pelolle, ei säiky eikä väisty miekan edestä.

23 (H39:26) Sen yllä kalisee viini, välkähtää keihäs ja peitsi.

24 (H39:27) Käy jyrinä ja jytinä, kun se laukaten taivalta ahmii; ei mikään sitä pidätä sotatorven pauhatessa.

25 (H39:28) Milloin ikinä sotatorvi soi, hirnuu se: iihaha! Jo kaukaa se vainuaa taistelun, päälliköiden jylisevän äänen ja sotahuudon.

26 (H39:29) Sinunko ymmärryksesi voimasta jalohaukka kohoaa korkealle, levittää siipensä kohti etelää?

27 (H39:30) Tahi sinunko käskystäsi kotka lentää ylhäälle ja tekee pesänsä korkeuteen?

28 (H39:31) Kalliolla se asuu ja yöpyy, kallion kärjellä, vuorilinnassaan.

29 (H39:32) Sieltä se tähystelee saalista; kauas katsovat sen silmät.

1 Kennst du die Zeit, da die Steinböcke gebären, oder hast du beobachtet, wann die Hindinnen werfen?

2 Zählst du die Monde, die sie erfüllen sollen, und weißt du die Zeit ihres Gebärens?

3 Sie legen sich nieder, werfen ihre Jungen und sind ihrer Wehen los.

4 Ihre Jungen erstarken, wachsen im Freien auf, verlassen sie und kommen nicht mehr zurück.

5 Wer hat den Wildesel frei laufen lassen, und wer hat die Bande des Wildlings aufgelöst,

6 dem ich die Steppe zur Wohnung angewiesen habe, das salzige Land zum Aufenthalt?

7 Er lacht der lärmenden Stadt, und das Geschrei des Treibers hört er nicht;

8 er ersieht die Berge zu seiner Weide und läuft allen grünen Kräutern nach.

9 Wird der Büffel willig sein, dir zu dienen? Bleibt er an deiner Krippe über Nacht?

10 Kannst du den Büffel mit einem Stricke binden, daß er dir Furchen mache oder hinter dir her den Talgrund egge?

11 Vertraust du ihm wegen seiner großen Kraft und überlässest du ihm deine Arbeit?

12 Rechnest du auf ihn, daß er dir deine Ernte einbringe oder deine Tenne fülle?

13 Die Straußin schwingt fröhlich ihre Flügel; sind es aber fromme Schwingen und Federn?

14 Nein, sie überläßt ihre Eier der Erde und läßt sie im Sande ausbrüten.

15 Sie vergißt, daß ein Fuß sie zertreten und ein wildes Tier sie verderben kann.

16 Sie ist hart gegen ihre Jungen, als gehörten sie ihr nicht; es macht ihr keinen Kummer, wenn sie sich umsonst abgemüht hat;

17 denn Gott hat ihr die Weisheit versagt und ihr keinen Verstand zugeteilt.

18 Zur Zeit, da sie ihre Flügel in die Höhe schlägt, verlacht sie Roß und Reiter.

19 Hast du dem Roß Stärke verliehen und seinen Hals mit der flatternden Mähne umhüllt?

20 Lehrst du es springen wie eine Heuschrecke, daß sein stolzes Schnauben furchtbar klingt?

21 Es scharrt den Boden, freut sich seiner Stärke und läuft den Waffen entgegen;

22 es lacht der Furcht, ist unverzagt und weicht vor dem Schwerte nicht zurück;

23 über ihm klirrt der Köcher, blitzen Speer und Wurfspieß.

24 Es scharrt den Boden mit Ungestüm und bleibt nicht stehen, wenn die Posaune ertönt;

25 sobald die Posaune erklingt, spricht es: Hui! Von ferne wittert es die Schlacht, die Donnerstimme der Führer und das Feldgeschrei.

26 Macht es dein Verstand, daß der Habicht fliegt und seine Flügel gen Süden ausbreitet?

27 Schwingt sich auf dein Geheiß der Adler empor und legt sein Nest in der Höhe an?

28 Er wohnt in Felsspalten und horstet auf Klippen und Bergesspitzen.

29 Von dort aus erspäht er sich Beute, seine Augen schweifen weit umher;

30 seine Jungen schlürfen Blut, und wo ein Aas ist, da ist er.