1 Mas ahora los más mozos de días que yo, se ríen de mí; cuyos padres yo desdeñara ponerlos con los perros de mi ganado.
2 Porque ¿para qué yo habría menester la fuerza de sus manos, en los cuales pereció el tiempo?
3 Por causa de la pobreza y del hambre andaban solos; huían a la soledad, al lugar tenebroso, asolado y desierto.
4 Que cogían malvas entre los arbustos, y raíces de enebro para calentarse.
5 Eran echados de entre los hombres , y todos les daban gritos como al ladrón.
6 Habitaban en las barrancas de los arroyos, en las cavernas de la tierra, y en las piedras.
7 Bramaban entre las matas, y se congregaban debajo de las espinas.
8 Hijos de viles, y hombres sin nombre, más bajos que la misma tierra.
9 Y ahora yo soy su canción, y soy hecho a ellos refrán.
10 Me abominan, se alejan de mí, y aun de mi rostro no detuvieron su saliva.
11 Porque Dios desató mi cuerda, y me afligió, por eso se desenfrenaron delante de mi rostro.
12 A la mano derecha se levantaron los jóvenes; empujaron mis pies, y pisaron sobre mí las sendas de su contrición.
13 Mi senda derribaron, se aprovecharon de mi quebrantamiento, contra los cuales no hubo ayudador.
14 Vinieron como por portillo ancho, se revolvieron por mi calamidad.
15 Se han revuelto turbaciones sobre mí; combatieron como viento mi voluntad, y mi salud como nube que pasa.
16 Y ahora mi alma está derramada en mí; días de aflicción se apoderan de mí.
17 De noche taladra sobre mí mis huesos, y mis pulsos no reposan.
18 Con la grandeza de la fuerza del dolor mi vestidura es mudada; me ciñe como el cuello de mi ropa.
19 Me derribó en el lodo, y soy semejante al polvo, y a la ceniza.
20 Clamo a ti, y no me oyes; me presento, y no me atiendes.
21 Te has vuelto cruel para mí; con la fortaleza de tu mano me eres adversario.
22 Me levantaste, y me hiciste cabalgar sobre el viento, y derretiste en mí el ser.
23 Porque yo conozco que me conduces a la muerte; y a la casa determinada a todo viviente.
24 Mas él no extenderá la mano contra el sepulcro; ¿clamarán por ventura los sepultados cuando él los quebrantare?
25 ¿Por ventura no lloré yo al afligido? Y mi alma ¿no se entristeció sobre el menesteroso?
26 Cuando esperaba el bien, entonces me vino el mal; y cuando esperaba la luz, vino la oscuridad.
27 Mis entrañas hierven, y no reposan; días de aflicción me han sobrecogido.
28 Denegrido anduve, y no por el sol; me he levantado en la congregación, y clamé.
29 He venido a ser hermano de los dragones, y compañero de los búhos.
30 Mi piel está denegrida sobre mí, y mis huesos se secaron con ardentía.
31 Y se ha tornado mi arpa en luto, y mi órgano en voz de lamentadores.
1 Ja nyt he nauravat minulle, miehet, minua nuoremmat -- nuo, joiden isiä en pitänyt minään, en kelvollisina edes paimenkoirieni pariin!
2 Mitä hyötyä heistä olisi minulle? He ovat jo menettäneet voimansa,
3 he riutuvat puutteessa ja ankarassa nälässä, kaluavat kuivia varpuja autiossa maassa.
4 He keräävät pensaikosta suolaheinää, heidän leipänään ovat kinsterin juuret.
5 Ihmisten parista heidät on ajettu pois, niin kuin varasta heitä seuraavat vihaiset huudot.
6 He asuvat rotkojen rinteillä maakuopissa ja kallionkoloissa.
7 Piikkipensaiden keskellä he ulvovat, karhiaisten alle he sulloutuvat yhteen.
8 He ovat nimetöntä hylkyjoukkoa, piiskaniskuin heidät on karkotettu maasta.
9 Ja nuo ovat tehneet minusta pilkkalaulun! Heidän keskuudessaan minusta on tullut sananparsi.
10 He inhoavat minua, pysyttelevät minusta kaukana, sumeilematta he sylkevät minua päin kasvoja.
11 Jumala on katkaissut minun jouseni jänteen, hän on lannistanut minut. Siksi ei mikään heitä pidättele, kun he näkevät minut.
12 Nuo käärmeensikiöt hyökkäävät kimppuuni, he lyövät jalat altani. Minun tuhokseni pystytetään rynnäkkövalleja.
13 He ovat katkaisseet minulta pakotien. Halukkaasti, apua pyytämättä he ajavat minua perikatoon.
14 He tulevat kuin muurin leveästä murtumasta, he vyöryvät kohti ja tuovat tuhon.
15 Kauhu saa minut valtaansa, taivaan tuuliin katoaa arvoni ja kunniani, ja minun toivoni häipyy tyhjiin kuin pilvi.
16 Ja nyt, onnettomuudet tarttuvat minuun ja elämä valuu minusta pois.
17 Yön tullen tuska poraa luuni minusta irti, kipu nakertaa minua, se ei koskaan nuku.
18 Vaatteeni kiristyvät ympärilleni, paitani kiertyy kuristamaan minua.
19 Jumala on heittänyt minut maahan, ja minä olen kuin tomua ja tuhkaa.
20 Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa, minä seison sinun edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua.
21 Olet muuttunut julmaksi minua kohtaan, rajusti sinun kätesi minua ravistelee.
22 Sinä nostat minut ratsaille tuulen selkään ja paiskaat alas, lyöt pirstoiksi.
23 Minä tiedän, että sinä viet minut kuoleman käsiin, paikkaan, mihin päätyy kaikki mikä elää.
24 Eikö raunioihin hautautunut kurkota kättään, eikö onnettomuuden uhri huuda apua?
25 Enkö minä itkenyt yhdessä kovaosaisten kanssa? Enkö minä surrut köyhien osaa?
26 Hyvää minä odotin, mutta paha tuli, odotin valoa, mutta tuli pimeys.
27 Sisälläni kuohuu, sydämeni ei rauhoitu, sillä jokainen päivä tuo vain tuskaa.
28 Suruvaatteessa minä kuljen, aurinkoa ei näy. Ihmisten keskeltä minä kohottaudun ja anelen apua.
29 Sakaalit ovat minun veljiäni, minun kumppaneitani kamelikurjet!
30 Minun ihoni mustuu ja lohkeilee, luitani korventaa kuumeen polte.
31 Murhetta soi minun harppuni, minun huiluni itkun ääniä.